On uskomatonta saada olla mukana, kun pieni ihminen kohtaa kaiken, kaiken, kaiken, ensimmäistä kertaa.
Veimme aurinkoisena päivänä Otamon retkelle lähimetsikköön. Siellä oli saatava kosketella kaikkea. Kallio, tältä se tuntuu! Heiniä, nämä haluan suuhuni! Päiväunista kantoliinassa ei ollut tulla mitään, kun ympärillä oli niin paljon ihmeteltävää.
Parin päivän ajan Otamo on nyt myös tutustunut ruokaan. Hän istuu kanssamme ruokapöydässä ja saa eteensä sopivankokoisia ruoanpaloja, joita katsella, tökkiä, taputtaa, pudottaa, liiskata, murskata, ja jahdata ympäri pöytää. Toisinaan niihin voi hyvällä tuurilla myös tarttua. En ole koskaan ennen nähnyt ilmeiden vaihtuvan Otamon kasvoilla niin tiuhaan tahtiin. Ruoan löytäessä tiensä suuhun seuraa yleensä hämmästys, sitten inhotus, ja kun palanen on saatu sylkäistyä takaisin pöydälle, tulevat lopulta pitkähkö mietintähetki ja sitten riemastunut nauru. Näittekö, minä kokeilin!
Saamme odottaa lukemani mukaan vielä muutamia viikkoja, ennen kuin ruokaa alkaa varsinaisesti mennä vatsaan asti. Oikeastaan toivon, että se vaihe ei tulisi vielä pitkään aikaan. On niin hienoa päästä näkemään Otamon keskittyneet kasvot, kun suussa on vaikkapa kurkkua ensimmäistä kertaa elämässä.
