Vaihdoksia

Tänään vauva täyttää kuukauden. Kuukausi maailmassa! Ja hän muuttuu lähes joka päivä hieman, ulkonäöltään, tavoiltaan, taidoiltaan. Emme koskaan ehdi tutustua häneen täysin.

On ollut yllättävän raskasta hoitaa ja helliä pientä ihmistä, joka ei osoita huomaavansa läsnäoloani lainkaan. En ollut osannut odottaa sitä. Nyt hän katsoo jo toisinaan pitkiä aikoja silmiin ja selvästi kuuntelee puhettamme, mutta ensimmäiset kolme viikkoa hän oli vain hämmentyneen oloinen möntti. On vaikeaa puhella jollekin, joka selvästi vaikuttaa ihmiseltä, mutta joka ei ole vielä ehtinyt oppia mitään ihmisten taitoja.

Huomaamattamme olemme alkaneet kutsua vauvaa Otamoksi. Omassa suussani Guanabana maistuu yhtäkkiä leikkinimeltä: sitä käytimme yhdeksän kuukautta mahassa olevasta tuntemattomasta, mutta nyt kun ulos onkin tullut ihan oikea ihminen, tuntuu saman nimen käyttäminen väärältä. Kuitenkin on vielä pelättävä, hyväksytäänkö Otamo.

Laaliluulii

Brianilla on Janne kylässä; säätävät musiikkia toisessa huoneessa. Minä laulan Guanabanalle lauluja kirjastosta lainaamastani lastenlaulukirjasta. Nukahti vihdoin, pieni. Miten ihanaa on laulaa omalle lapselle!

Puolet minua

Tänään Guanabana kävi ensimmäistä kertaa kaupungissa.

Tänään Guanabana lopetti hurjan itkunsa, kun lauloin hänelle Tiitiäinen metsäläinen.

Tänään Guanabana katsoi minua pitkään silmiin (ja vielä pidempään eilen hoitopöydän viereen kiinnittämäämme hymynaamaa).

Tänään itkin väsymyksestä ja siitä, että Brian oli aamulla niin huonotuulinen, koska oli taas tullut nukkumaan liian myöhään.

Viime päivinä Guanabana on saanut vatsavaivoja ja oppinut niiden myötä huutamaan, ja yllätyksekseni olen huomannut, ettei se hermostuta minua juuri lainkaan.

Ja yhä edelleen ihmettelemme sitä, miten Guanabana on tullut tyhjästä ja on nyt olemassa. Eilen Brian ilmaisi sen näin: Eikö ole ihmeellistä, että me teimme tuon? Että tuossa on puolet sinua!

Pyörrytyksen tunnetta

Niin en sitten koskaan kirjoittanut mistään: ylpeydestäni raskaudesta, vatsan kasvamisesta, vähenevistä voimista, onnellisuudesta ja satunnaisista epätoivon hetkistä, siitä kuinka juttelimme ja lauloimme mahalle, tai muusta minkä olen jo unohtanut. Ja yhtäkkiä Guanabana oli täällä. Oli aivan kuin hänen olisi kuulunutkin olla, vaikka me emme voineet käsittää, miten hän saattoi niin vain ilmestyä ja jäädä sitten pysyvästi.

Nyt, yhdeksän päivän jälkeen, alkaa jo tottua ajatukseen, että kukaan ei tule ottamaan Guanabanaa meiltä pois. Mutta tänään kävin kävelyllä, ja oli kummallista olla niin yksin, irtautua vauvasta, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut - ja silti tietää, että kun palaisin kotiin, Guanabana olisi siellä.

Kävelin keväisessä auringonpaisteessa keskellä paksuja kinoksia. Huomasin unohtaneeni miten kävellään. Kauppaan päästyäni pyörrytti jo vähän. Tajusin, että jos joku tuttu tulisi nyt kysymään, onko vauva jo syntynyt, alkaisin itkeä.