Niin en sitten koskaan kirjoittanut mistään: ylpeydestäni raskaudesta, vatsan kasvamisesta, vähenevistä voimista, onnellisuudesta ja satunnaisista epätoivon hetkistä, siitä kuinka juttelimme ja lauloimme mahalle, tai muusta minkä olen jo unohtanut. Ja yhtäkkiä Guanabana oli täällä. Oli aivan kuin hänen olisi kuulunutkin olla, vaikka me emme voineet käsittää, miten hän saattoi niin vain ilmestyä ja jäädä sitten pysyvästi.
Nyt, yhdeksän päivän jälkeen, alkaa jo tottua ajatukseen, että kukaan ei tule ottamaan Guanabanaa meiltä pois. Mutta tänään kävin kävelyllä, ja oli kummallista olla niin yksin, irtautua vauvasta, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut - ja silti tietää, että kun palaisin kotiin, Guanabana olisi siellä.
Kävelin keväisessä auringonpaisteessa keskellä paksuja kinoksia. Huomasin unohtaneeni miten kävellään. Kauppaan päästyäni pyörrytti jo vähän. Tajusin, että jos joku tuttu tulisi nyt kysymään, onko vauva jo syntynyt, alkaisin itkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti