Syysretki

Juosten

Pikkusisko täytti eilen viikon. ”Niin se aika menee.” Ja kohta opimme toistelemaan tuota lausetta: Pikkusisko täyttää jo vuoden, voitko uskoa, niin se aika menee. Pikkusisko menee jo kouluun, ja vastahan hän syntyi, niin se aika menee.

Hiljainen makuuhuone ja sen tunnelmavalaistu telineellinen vauvapyykkiä saattavat luoda vaikutelman ajasta, joka on pysähtynyt. Mutta ei se pysähdy; se juoksee. Juokseehan se.

Eroon talviturkista.

Ikuinen talvi

Tämä on ollut vaikea talvi. Meille kaikille. Täysin mutkatonta ei Otamolle ollut muutto Berliiniin, mutta sen olisi vielä kestänyt, jos se olisi jäänyt siihen. Mutta sitten tuli ahdistus löytymättömästä kodista; pitkät päivät, jolloin Mama kirjoitti gradua ja Papa joutui huolehtimaan kaikesta muusta; muutto toiseen asuntoon väliaikaisesti; kuukausia kestänyt sairastelukierre, joka lukitsi meidät neljän seinän sisään, riisti meiltä sosiaalisen elämän ja vei lopulta viimeisetkin voimat ja toivonrippeet; byrokraattinen paperisota; riitely tästä kaikesta; loputon kylmä talvi ja väsymys; ja sitten pelko siitä, että meillä ei lopultakaan ole edes mahdollisuuksia vuokrata asuntoa täältä.

Jalalla koreasti

Otamo oppi tänään tanssimaan. Alkoi yhtäkkiä vain hytkyä hymyillen radiosta kuuluvan musiikin tahdissa. Nyt polvien notkuntaa ja käden heilutusta ei pysäytä enää mikään: kappale kuin kappale, niin Otamo tanssii. Käveleminen onkin toisarvoista.

Gradun arvo

Lapseni opettelee kävelemään. Minä pakerran päivät neologismitaksonomioita ja Papa peuhaa Otamon ja äitinsä kanssa. Välillä minut huikataan alakertaan syömään veden kielelle panevia Ameriikan-herkkuja ja katselemaan Otamoa, joka usein joutuu tyytymään yksinkertaisempiin herkkuihin. Sitten kiipeän taas portaat ylös ja rojahdan tietokoneen eteen. Kai tämä joskus valmistuu. Alakerrassa lapseni kikattaa.