On, on!

Ihmiset huomaavat. Kun kuljen kadulla Otamo kantoliinassa, päät kääntyvät jatkuvasti katsomaan. Nuoremmat ehkä hymyilevät, vanhemmat uskaltavat jutellakin. Sadonkorjuumarkkinoilla liinassa kulkevaa vauvaa ihasteltiin ja ihmeteltiin lähes joka kojulla, jolle pysähdyin. Eikä Otamon tarvitse olla edes liinassa. Torilla eräs vanha rouva pysähtyi vaunujemme eteen, kurkkasi sisään ja selitti sitten onnellisena: "Oli pakko kurkata, että minkäslainen pikkuinen siellä on. Minä tykkään niin kovasti vauvoista. Onhan minulla omiakin lapsenlapsia, mutta ne on niin vanhoja jo..." Ja kurkkasi uudestaan.

Kun astuin ulos Kelan toimistosta reppu selässä, Otamo käsivarrellani, kantoliina ja pyöräilykypärä toisessa kädessä ja Kelan paperit suussa, vastaantuleva mummoshenkilö pysähtyi ja kysyi myötätuntoisena tarvitsenko apua. Sain Otamon istumaan pyörän istuimeen, kiitin, ja sanoin selviäväni kyllä. Mummo jäi kuitenkin Otamolle hymyillen seuraamaan, että pääsisimme matkaan. Ennen lähtöäni hän tokaisi minulle: "Kyllä sulla on suuri aarre siinä." Ja aivan kuin olisin ollut aikeissa väittää vastaan, hän jatkoi vielä: "On, on!"

Tottahan minä sen tiedän. Minulla on suuri aarre.

Haasteita äitiydessä: kuinka vaikuttaa yhä täysjärkiseltä

Puhun Otamolle koko ajan. Avataan verhot, noin, näetkös, aurinko paistaa, taitaa tulla kuuma päivä, häikäiseekö? Mennäänpä keittämään puuroa, täällä sisällä ei häikäisekään niin paljon, mutta jos mennään puuron jälkeen käymään ulkona, täytyy etsiä sulle hattu... Otamo ei vastaa kuin ehkä hymyin, mutta kuuntelee koko ajan, ja niin minä jatkan loputonta yksinpuheluani hyvillä mielin.

Paitsi että. Huomasin jo jokin aika sitten, että höpötykseni jatkuu sujuvasti riippumatta siitä, onko Otamo kanssani vai ei. Toisinaan puhun pitkiä pätkiä ennen kuin saan itseni kiinni. Kirjakahvilan vapaaehtoistyövuorossani kerroin kuvitteelliselle seuralaiselle tarkkaan, kuinka mittaan oikean määrän kahvia ja kumoan mitan suodatinpussiin. En tiedä, itkisinkö vai nauraisinko itselleni. Tämä on niitä äitiystymiseen liittyviä muutoksia, joita en ollut osannut odottaa.

Kokemuksia

On uskomatonta saada olla mukana, kun pieni ihminen kohtaa kaiken, kaiken, kaiken, ensimmäistä kertaa.

Veimme aurinkoisena päivänä Otamon retkelle lähimetsikköön. Siellä oli saatava kosketella kaikkea. Kallio, tältä se tuntuu! Heiniä, nämä haluan suuhuni! Päiväunista kantoliinassa ei ollut tulla mitään, kun ympärillä oli niin paljon ihmeteltävää.

Parin päivän ajan Otamo on nyt myös tutustunut ruokaan. Hän istuu kanssamme ruokapöydässä ja saa eteensä sopivankokoisia ruoanpaloja, joita katsella, tökkiä, taputtaa, pudottaa, liiskata, murskata, ja jahdata ympäri pöytää. Toisinaan niihin voi hyvällä tuurilla myös tarttua. En ole koskaan ennen nähnyt ilmeiden vaihtuvan Otamon kasvoilla niin tiuhaan tahtiin. Ruoan löytäessä tiensä suuhun seuraa yleensä hämmästys, sitten inhotus, ja kun palanen on saatu sylkäistyä takaisin pöydälle, tulevat lopulta pitkähkö mietintähetki ja sitten riemastunut nauru. Näittekö, minä kokeilin!

Saamme odottaa lukemani mukaan vielä muutamia viikkoja, ennen kuin ruokaa alkaa varsinaisesti mennä vatsaan asti. Oikeastaan toivon, että se vaihe ei tulisi vielä pitkään aikaan. On niin hienoa päästä näkemään Otamon keskittyneet kasvot, kun suussa on vaikkapa kurkkua ensimmäistä kertaa elämässä.

Odottamaton apu

Olemme kipeitä ja voimattomia. Otamo itkee enkä kykene enää edes kunnolla lohduttamaan. Laulaminen auttaa, mutta ääni ei kulje eikä sitäkään oikein tahdo jaksaa.

Tähän mennessä Otamolle ei ole usein levyjä soiteltu, kun joka päivä tulee lauleskeltua niin paljon, mutta tänään levymusiikki tuli tarpeen. Mietin, minkälainen musiikki olisi sopivan rauhoittavaa ja omaa lauluani vastaavaa Otamon korville, ja päädyin lopulta kaivamaan esiin vanhan Leevi and the Leavings -kopion. Sitten makasimme sylikkäin, minä silitellen Otamon selkää, kun kauittimet suolsivat Rin-Tin-Tiniä ja Teuvoa.

Ei näitä varmaan enää vuoden päästä voisi Otamolle soittaa.

Asioita joita en olisi koskaan arvannut

Vauvat ovat niin kovin kummallisia. Heti kun ehtii oppia tuntemaan pienen ihmisensä, tämä muuttuu aivan toiseksi. Nyt meillä eletään rintalakkoaikaa. Viikkokausia jatkunut ajoittainen lakkoilu on äitynyt vallan kamalaksi. Kun yritän tarjota maitoa, saattaa tulla hirvittävä raivokohtaus, tai sitten itketään vain sitä, että on niin hurja nälkä. Olen ihan hämilläni; Otamohan ei ole usein ennen itkenyt. Ahdistaa ja surettaa, kun yrittää tarjota lapselle parasta, mutta se ei kelpaa. Eikö imemisen kuulunut olla se, joka helpottaa ja lohduttaa aina?

Totuttelua

Pian Papa tulee taas kotiin. Tajusin yhtäkkiä, etten enää pariin päivään ole ollut ahdistunut. Tämä aika siihen tarvittiin, lähes kaksi viikkoa totuttelua, ja nyt elämä kahdestaan Otamon kanssa ei olekaan niin vaikeaa.

Kädet

Eräänä päivänä katsoin käsiäni ja järkytyin. Vanhan näköiset kädet. Aikuisen kädet. Vanhan ihmisen kuluneet kädet.

Alkossa niiden pitäisi tajuta katsoa käsiäni ennen kuin pyytävät henkilöllisyystodistusta.

Katse

Otamon ja minun uusi yhteinen ajanviete: tuijottelemme toisiamme silmiin. Mikään, mikään maailmassa ei voi valmistaa ihmistää siihen, että hänestä tulee ulos jokin, joka vielä hymyilee hänelle.

Yhä

Katson alas, ja näen rintaa imevän lapsen. Minun rintaani. Minun lapseni. Hän imee vakaasti ja tottuneesti niin kuin olisi aina tehnyt niin. Ja niinhän hän onkin. Minä vain en ole.

Opiskelijaäiti

Matkasin Tampereelle tenttiin. Hutaisin tentin läpi ehtiäkseni kahden junaan, mutta kahden junaa ei ollutkaan. Pumppasin rintaani junan vessassa ja katsoin, kuinka maitoni valui lavuaarin reiästä metalliputkea pitkin kiskojen lumisille poikkipuille. On kuitenkin ihanaa sekä olla välillä poissa vauvan luota että palata jälleen illalla vauvan luo. Junamatkan aikana sain Otamon keltaisen kietaisuneuleen melkein valmiiksi.

Päivän ajatukset:
- Olen pikkuhiljaa alkanut tottua ajatukseen, että minulla on vauva, ja vauva tulee pysymään meillä. Mutta tänään tajusin, että olen jonkun äiti. Olen yhtä äiti kuin kaikki muutkin äidit ja saan juhlia äitienpäivää. Käsittämätöntä.
- Aion tästä lähin keskittyä olemaan hyvä ystävä, puoliso ja äiti, kehittämään itseäni ihmisenä ja nauttimaan elämästä.

Vaihdoksia

Tänään vauva täyttää kuukauden. Kuukausi maailmassa! Ja hän muuttuu lähes joka päivä hieman, ulkonäöltään, tavoiltaan, taidoiltaan. Emme koskaan ehdi tutustua häneen täysin.

On ollut yllättävän raskasta hoitaa ja helliä pientä ihmistä, joka ei osoita huomaavansa läsnäoloani lainkaan. En ollut osannut odottaa sitä. Nyt hän katsoo jo toisinaan pitkiä aikoja silmiin ja selvästi kuuntelee puhettamme, mutta ensimmäiset kolme viikkoa hän oli vain hämmentyneen oloinen möntti. On vaikeaa puhella jollekin, joka selvästi vaikuttaa ihmiseltä, mutta joka ei ole vielä ehtinyt oppia mitään ihmisten taitoja.

Huomaamattamme olemme alkaneet kutsua vauvaa Otamoksi. Omassa suussani Guanabana maistuu yhtäkkiä leikkinimeltä: sitä käytimme yhdeksän kuukautta mahassa olevasta tuntemattomasta, mutta nyt kun ulos onkin tullut ihan oikea ihminen, tuntuu saman nimen käyttäminen väärältä. Kuitenkin on vielä pelättävä, hyväksytäänkö Otamo.

Laaliluulii

Brianilla on Janne kylässä; säätävät musiikkia toisessa huoneessa. Minä laulan Guanabanalle lauluja kirjastosta lainaamastani lastenlaulukirjasta. Nukahti vihdoin, pieni. Miten ihanaa on laulaa omalle lapselle!

Puolet minua

Tänään Guanabana kävi ensimmäistä kertaa kaupungissa.

Tänään Guanabana lopetti hurjan itkunsa, kun lauloin hänelle Tiitiäinen metsäläinen.

Tänään Guanabana katsoi minua pitkään silmiin (ja vielä pidempään eilen hoitopöydän viereen kiinnittämäämme hymynaamaa).

Tänään itkin väsymyksestä ja siitä, että Brian oli aamulla niin huonotuulinen, koska oli taas tullut nukkumaan liian myöhään.

Viime päivinä Guanabana on saanut vatsavaivoja ja oppinut niiden myötä huutamaan, ja yllätyksekseni olen huomannut, ettei se hermostuta minua juuri lainkaan.

Ja yhä edelleen ihmettelemme sitä, miten Guanabana on tullut tyhjästä ja on nyt olemassa. Eilen Brian ilmaisi sen näin: Eikö ole ihmeellistä, että me teimme tuon? Että tuossa on puolet sinua!

Pyörrytyksen tunnetta

Niin en sitten koskaan kirjoittanut mistään: ylpeydestäni raskaudesta, vatsan kasvamisesta, vähenevistä voimista, onnellisuudesta ja satunnaisista epätoivon hetkistä, siitä kuinka juttelimme ja lauloimme mahalle, tai muusta minkä olen jo unohtanut. Ja yhtäkkiä Guanabana oli täällä. Oli aivan kuin hänen olisi kuulunutkin olla, vaikka me emme voineet käsittää, miten hän saattoi niin vain ilmestyä ja jäädä sitten pysyvästi.

Nyt, yhdeksän päivän jälkeen, alkaa jo tottua ajatukseen, että kukaan ei tule ottamaan Guanabanaa meiltä pois. Mutta tänään kävin kävelyllä, ja oli kummallista olla niin yksin, irtautua vauvasta, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut - ja silti tietää, että kun palaisin kotiin, Guanabana olisi siellä.

Kävelin keväisessä auringonpaisteessa keskellä paksuja kinoksia. Huomasin unohtaneeni miten kävellään. Kauppaan päästyäni pyörrytti jo vähän. Tajusin, että jos joku tuttu tulisi nyt kysymään, onko vauva jo syntynyt, alkaisin itkeä.

Guanabana

25.1.2009 aamuyöstä

Tältä se siis tuntuu, supistaminen. Kamalan kipeää, mutta sen kestää, kun tietää että se menee minuutissa ohi. Kunpa vain tietäisi, onko tämä nyt sitä todellista. Voiko se olla?

Nyt

Iloinen päivä: ensin saapui pesukone ja sitten hoitopöytälaatikosto, ja molemmat ovat hienoja. Järjestelin kaikki vaatteet hoitopöydän laatikoihin, nekin jotka olivat toistaiseksi joutuneet asumaan äitiyspakkauksessa, jonka saimme vihdoin viime viikolla. Viikonloppuna Bri oli pellavaöljynnyt kehdon, ja sitä ennen olimme löytäneet punaisen retroammeen kirpputorilta. Yhtäkkiä meillä onkin kaikki tarvittava, vaikka tähän asti mitään ei tuntunut löytyvän ja se kasvatti ahdistusta. Tänään on kaksi viikkoa laskettuun aikaan, mutta vauva voisi tulla vaikka tänään. Olemme ihan valmiita.

Identiteettinikin on muuttunut. En ole enää ensisijaisesti raskaana vaan ennemminkin vauvaa odottava.