Puhun Otamolle koko ajan. Avataan verhot, noin, näetkös, aurinko paistaa, taitaa tulla kuuma päivä, häikäiseekö? Mennäänpä keittämään puuroa, täällä sisällä ei häikäisekään niin paljon, mutta jos mennään puuron jälkeen käymään ulkona, täytyy etsiä sulle hattu... Otamo ei vastaa kuin ehkä hymyin, mutta kuuntelee koko ajan, ja niin minä jatkan loputonta yksinpuheluani hyvillä mielin.
Paitsi että. Huomasin jo jokin aika sitten, että höpötykseni jatkuu sujuvasti riippumatta siitä, onko Otamo kanssani vai ei. Toisinaan puhun pitkiä pätkiä ennen kuin saan itseni kiinni. Kirjakahvilan vapaaehtoistyövuorossani kerroin kuvitteelliselle seuralaiselle tarkkaan, kuinka mittaan oikean määrän kahvia ja kumoan mitan suodatinpussiin. En tiedä, itkisinkö vai nauraisinko itselleni. Tämä on niitä äitiystymiseen liittyviä muutoksia, joita en ollut osannut odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti