Kun hän oli vielä sisällä

28+6 viikkoa (luultavasti)

Yhtenä päivänä jokin aika sitten napani katosi vatsaani. Sitä ei yksinkertaisesti ollut enää missään. Nyt kaivan sen joka aamu huolellisesti esiin, mutta se pienenee silti päivä päivältä. Muutamaa viikkoa myöhemmin Brian löysi vatsaltani raskausarpia, jotka tosin myöhemmin osoittautuivat vain sängyn painaumiksi. Mutta eiköhän niitäkin vielä tule.

Tänään huomasin ensimmäistä kertaa, että toisesta rinnastani tihkui nestettä. Juhlimme Brianin kanssa rintojeni toimintakykyä. Samalla tajusin, etten enää tiedä, millä viikolla olen.

Raskaus on käsittämättömän pitkä ajanjakso.

Raskaustuutorille

Olen edelleen raskaana!

Mulle se on joka viikko yllätys. On vähän kuin tekisin raskaustestin aina uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta kun se nayttää positiivista, olisin yhtä yllättynyt kuin ensimmäisellä kerralla (ensimmäisellä kerrallakin olin yllättynyt, koska vaikka oltiinkin toki raskautumista yritetty hyvin ahkerasti ja sen myötä positiivinen tulos oli odotettavissa, kaksi edellistä tulosta oli olleet negatiivisia ja siksi uskoin jo, ettei musta ollut raskaaksi tulemaan ikinä). En koskaan uskonut, etta tämä raskaus kestäisi - tuntui aina, etta se on liian hyvää ollakseen totta, ja sellaista tapahtuu vain muille. Ja niin kuin kerroin, luin niita ikäviä tilastoja ja kaikkea...

Vauva on päästä peppuun mitattuna 5,81 cm pitka. Sehän on jo hurjan iso. Sillä on kädet ja jalat ja silmät ja se osaa pissata. Ja vaikka mun mielestä en näytä vielä yhtään raskaalta, ainoastaan lihavalta, kaikki täällä on alkaneet huomata mun raskauden. Pääsin onneksi pahemmilta selittelyiltä, varsinkin lapsille ja nuorille, koska lähdin kotimatkalleni tänään. Nyt olen Hondurasin pääkaupungissa Tegucigalpassa, jossa on yövyttävä, koska bussi Nicaraguaan lähtee vasta huomenna. Ensi maanantaina lennän New Yorkiin ja siitä sitten Lontooseen. Ollaan Brianin kanssa Skotlannissa pari viikkoa, mutta elokuun lopulla palailen Suomeen.

Enää en ajattele vauvaa ihan joka sekunti, mutta edelleen on totta se mitä sanoit aikaisemmin, että jatkuvasti ihmettelen sisälläni kasvavaa ihmettä, ja hymyilen ihmisille, kun ne eivät tiedä suurta salaisuuttani... Nyt olen tosin alkanut kertoa joillekin, ja sekin on todella outoa. "Olen raskaana." Tai tarkkaan ottaen olen sanonut sitä kyllä vain espanjaksi ja englanniksi... Eilen kävin ensimmaistä kertaa baarissa raskauteni aikana, ja olin yllättynyt, kuinka tylsälta tuntui juoda vain mehua.

Tulevalle kummille

Pakolliset vauvauutiset: kävin tarkastuksessa, sain jälleen katsella sikiota ultraäänikuvassa mistä ei ota mitään tolkkua kukaan (vaikka kuuliaisesti nyökkäilin, kun lääkäri sanoi, etta tässä on pää, tässä sydän, tässä käsi...) ja kaikki on ilmeisesti edelleen kunnossa. Olen lähes 12 viikkoa raskaana! Vieläkin tuntuu yhtä epätodelliselta - eiko raskaus ole niitä asioita, jotka tapahtuvat vain muille ihmisille, vähän kuin auto-onnettomuus? - vaikka viimeiset 10 viikkoa olenkin joka hetki raskautta ajatellut. Viikon päästä ensimmäinen kolmannes ja sen myötä pahin keskenmenoriski on ohi. Olen juhlatunnelmissa, enkä tällä hetkellä edes huonovointinen. Nyt alan ajatella tosissani: ehkä tämä vauva tosiaan joskus syntyy, ja sitä saa pitää sylissä...

Päivä kerrallaan

Huomenna kymmenen viikkoa. Jo kymmenen viikkoa. Vasta kymmenen viikkoa! Tarkkaan ottaen en edes ollut raskaana ensimmäiset kaksi viikkoa. Olen siis kestänyt alle kaksi kuukautta, säälittävät kahdeksan viikkoa. Tuntuu kuin olisin ollut raskaana koko elämäni. Kuin en olisi muuta koskaan tehnytkään kuin odottanut. Ajattelen raskauttani kymmeniä kertoja päivässä. Aina kun näen itseni peilistä, vartaloni muistuttaa minua raskaudestani; aina syödessäni oudot ruokailutottumukseni muistuttavat minua siitä; yölliset pissakäynnit samoin; kadulla vastaan tulevat lapset; ja jatkuva väsymykseni muistuttaa minua jatkuvasti. Öisin herään miettimään nimivaihtoehtoja. Yksin odottaminen, ja näkymättömän odottaminen, ja pahimman pelkääminen, on kovin rankkaa.

Message to a friend

You, my dear, wrote me on a wonderful day. I know it was by an accident that you wrote me on my birthday, but I didn't get many messages on that day, and yours cheered me up a lot like your messages always do. That's why I've decided to grant you with some special information: I haven't told this to my friends, to my parents or to anyone I work here with - actually only two people know so far, and you will be the third.

I'm pregnant. You know, perhaps, that I've wanted a baby since I was 16, I've wanted a baby very badly since I was 20, and for the last two years I've thought about having a baby all the time. I wanted to do this Central American journey before having children, since I knew it would be more difficult after (even though here I have come to understand that I will probably want to come back here one day with my children, and it is not impossible to volunteer even with children). So it was decided that here, this spring, we would try to get me pregnant - and at first it didn't work, and I got horribly worried. I had read that it doesn't usually happen immediately, but still I worried. And my worrying hasn't actually lessened at all now that I am pregnant. I am terrified of a miscarriage or something else happening to the baby. I'm only almost eight weeks pregnant now, and the first 12 weeks are the most crucial. That is why I don't want to tell anyone; it would be too hard to tell them if something goes wrong. I am also of course not receiving quite the same quality of health care here as I would in Finland, but that worries me only a little. Even here they have ultrasound, prenatal vitamins etc., and the doctor seemed very professional. Abortion is illegal here, so I assume they don't do any examinations either to determine whether the embryo has any defects, in which case the parents might want to abort it, like they do in Finland. But perhaps that's just better.

Viesti ystävälle

Viime päivinä olen voinut niin huonosti, etta tänään melkein jo kerroin raskaudesta parille ihmiselle täällä, vain siksi, etta voisin jollekin jakaa pahaa oloani. En kuitenkaan kertonut. Eilen nukuin tai nuokuin melkein koko päivän. Kummallista tämä raskaana olo, ja aika rasittavaa. En oksentele, lähinnä vain kaikki ruoka ällöttää, ja pitäisi kuitenkin jotain syodäkin. Tekee mieli outoja asioita: mansikoita, lettuja, karkkia, omenoita - melkein kaikki suolainen kuvottaa, valkosipulikin. Puuroa olen syönyt, sokerilla ja kanelilla maustettuna, ja terveysmuroja soijamaidolla. Tämä on niin iso kaupunki etta täältä saa hyvää soijamaitoa. Mansikoita on saatavilla vain silloin talloin, mika huonontaa elämänlaatuani.

6+5, El Progreso, Honduras

Tänään kävin vihdoin toista kertaa tutkimuksissa. Nuori naislääkäri oli mukava ja vakuutti kaiken olevan kunnossa. Sain lasketun ajan: 1.2.2009. En voi uskoa tätä todeksi - niin epäluuloinen olen ollut tämän raskauden suhteen.

Olen 6+5 viikkoa raskaana. Kävin ostamassa raskausajan vitamiinivalmisteen ja juhlallisesti söin ensimmäisen kapselin. Ensimmäistä kertaa uskallan laskea itseni raskaanaolevien naisten joukkoon. On käsittämätöntä ajatella, että sisälläni kasvaa joku; joskus, toivottavasti, se joku tulee ulos, saa nimen ja alkaa opetella elämää, ja se on se sama joku, joka on sisälläni jo nyt. Tiedän, että on naisia, joille ajatus jonkin kasvamisesta heidän sisällään on sanoinkuvaamattoman vastenmielinen. Minulle se on sanoinkuvaamattoman ihmeellinen, maailman suurin ja ihanin ihme.

Sikiön sydän on jo alkanut lyödä.