Ihmiset huomaavat. Kun kuljen kadulla Otamo kantoliinassa, päät kääntyvät jatkuvasti katsomaan. Nuoremmat ehkä hymyilevät, vanhemmat uskaltavat jutellakin. Sadonkorjuumarkkinoilla liinassa kulkevaa vauvaa ihasteltiin ja ihmeteltiin lähes joka kojulla, jolle pysähdyin. Eikä Otamon tarvitse olla edes liinassa. Torilla eräs vanha rouva pysähtyi vaunujemme eteen, kurkkasi sisään ja selitti sitten onnellisena: "Oli pakko kurkata, että minkäslainen pikkuinen siellä on. Minä tykkään niin kovasti vauvoista. Onhan minulla omiakin lapsenlapsia, mutta ne on niin vanhoja jo..." Ja kurkkasi uudestaan.
Kun astuin ulos Kelan toimistosta reppu selässä, Otamo käsivarrellani, kantoliina ja pyöräilykypärä toisessa kädessä ja Kelan paperit suussa, vastaantuleva mummoshenkilö pysähtyi ja kysyi myötätuntoisena tarvitsenko apua. Sain Otamon istumaan pyörän istuimeen, kiitin, ja sanoin selviäväni kyllä. Mummo jäi kuitenkin Otamolle hymyillen seuraamaan, että pääsisimme matkaan. Ennen lähtöäni hän tokaisi minulle: "Kyllä sulla on suuri aarre siinä." Ja aivan kuin olisin ollut aikeissa väittää vastaan, hän jatkoi vielä: "On, on!"
Tottahan minä sen tiedän. Minulla on suuri aarre.
